Tervetuloa!

Yhtenäiskoulun oppilaat bloggaavat koulun arjesta ja juhlasta.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Ylioppilaan puhe

Hyvä juhlayleisö, ihanat oppilaat, vanhemmat ja rakkaat opettajat.
Tällä hetkellä en haluaisi olla missään muualla kuin juuri tässä teidän kanssanne. Mieletön fiilis, vihdoin valkoinen lakki keikkuu pääni päällä.
Kahdentoista vuoden koulutaipaleeni Ynkissä on nyt päättynyt. Hengissä ollaan ,ainakin vielä. Mielettömästä fiiliksestä huolimatta mieleeni hiipii kuitenkin yksi lause. Se sama, joka nousi mieleeni aina pienenä öisin, kun en saanut unta : Minua pelottaa.

Minua pelottaa jättää tämä kaikki taakseni. Sillä nämä vuodet ja tämä koulu ovat kaikkea muuta kuin merkityksettömiä. Siitä kertoo tyhjä oloni, joka kauan odotetusta vapaudesta huolimatta valtasi minut heti kirjoitusten jälkeen. En ollut edes ymmärtänyt miten yksi pieni koulu tässä suuressa maailmassa voi määrittää niin suuresti ihmisen identiteettiä. Ala-asteesta asti täällä on voinut kävellä lippu korkealla. Tuntea itsensä cooliksi yläasteen maailman hirveimmistä vaatekokeiluista huolimatta. Silloin en vielä ihan tajunnut ettei äidin 70-luvun hame välttämättä sovi niin hyvin yhteen Paul Frankin apinapaidan kanssa.

Täällä on tilaa kasvaa sellaisena kuin on, riittää kun vain on oma itsensä. Viimeaikaiset surulliset tapahtumat, jotka kertovat nuorten pahasta olosta, ovat saaneet minut ymmärtämään vieläkin paremmin Yhtenäiskoulun ainutlaatuisuuden. Tässä talossa tulee lämmin ja turvallinen olo. Oppilaista oikeasti välitetään. Kun opettajat kysyvät niinkin yksinkertaisen kysymyksen kuin mitä kuuluu, tuntuu tuo kysymys kumpuavan suoraan heidän sydämistään ja siihen toivotaan aidosti vastausta. Täällä tuntee itsensä tärkeäksi.

Vanhemmaksi kasvaessani iloiseen kevätjuhlaan on liittynyt myös pieni haikeus. Ylioppilaiden painaessa lakit päähänsä olen miettinyt, miten ihmeessä nuo uudet ylioppilaat voivat pärjätä ilman Yhtenäiskoulua? Nyt joudun kysymään samaa myös itseltäni. Kun ajattelen esimerkiksi lukioaikaa en voi kuin hymyillä. Tuskin koskaan unohdan sotkuista taukohuonetta, jonka puhtaustaso muistutti yleistä käymälää. Tai rakasta opoamme Saria, joka sen huoneen lopulta sitten siivosi. Ajatukseni täyttyvät homeisesta kahvipannusta, Maadesta hinkkaamassa L-ykkösen kattoa puhtaaksi, laiskoista hypäreistä, aamupalan lämpimistä juustopuusteista ja ennen kaikkea maailman ihanimmista ihmisistä. Miten voinkaan jättää tämän kaiken taakseni?

Toinen asia ,mikä minua pelottaa, on muutos. Se on meille kaikille väistämätön. Ensimmäistä kertaa kaikki on nyt meidän omissa pienissä käsissämme: Me päätämme oman elämämme suunnan. Se on huimaava ajatus. Miten voimme tietää mihin suuntaan lähteä, kun olemme kaikki vielä keskeneräisiä. Mistä voi olla varma mikä on se unelmien ammatti, tai oikea puoliso kenen kanssa haluaisi vielä kiikkustuolissa turista maailman menosta. Se on oma valintamme mille polulle astumme. Onneksi valitsemamme tien ei tarvitse olla oikea, meillä on oikeus myös erehtyä. Eksymättä emme löydä perille. Loppujen lopuksi me kaikki olemme höpsöjä inhimillisiä olentoja ja meillä on samat onnen siemenet käsissämme. Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja meillä on kaikki ominaisuudet nauttia niistä. Meillä on jalat millä kävellä, huulet millä suudella ja pää millä ajatella. Meidän sydämessämme sykkii nuoruus. Jokainen päivä voi olla meille kuin taideteos.

Kolmas asia mikä minua pelottaa on se, miten luokallemme käy. Lukion ensimmäisenä päivänä katsellessani uusia luokkalaisiani mietin, saankohan tästä joukosta yhtään uutta ystävää, ja ei aikaakaan kun huomasin löytäneeni elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Luokkamme on erilaisten ihanien ihmisten sekamelska, yhdessä olemme pönkineet läpi kolme työn, tai vähemmän työntäyteistä vuotta. Yhtenäiskoulun lukiota voisinkin kutsua kaveripainotteiseksi lukioksi. Tämän mielettömän porukan kanssa olen nähnyt Pariisin tähtitaivaan ja huutanut ääneni käheäksi heiluvassa rekassa Esplanadilla penkkaripäivänä. Näitä muistoja on mahdotonta unohtaa. En ole viettänyt lukiossa tämän porukan keskellä päivääkään nauramatta.
Elämä osaa kuitenkin välillä olla myös aika julmaa, tiedän, että aika repii meidät erilleen. Toiset lähtevät inttiin, toiset ulkomaille ja toiset muihin kaupunkeihin opiskelemaan. Yksi asia on kuitenkin selvä: Kukaan ei ikinä voi viedä näitä muistoja meiltä pois. Ne kulkevat meidän mukanamme minne ikinä menemmekin, ja niihin voi sukeltaa vaikka tulevien työpaikkojemme pölyntärkeissä kokouksissa, kun mieli tekee hymyillä. Ja vaikka ehkä viidenkymmenen vuoden päästä päälakemme kaljuuntuessa, puolet muististamme on saattanut jo kadota, on onnenamme se, että juuri nuoruuden muistot katoavat ihmisen pääkopasta viimeisimpinä.

Vaikka minua pelottaa, tiedän että pelko ei välttämättä ole huono asia. Pelko kertoo meille siitä, että jokin asia on tärkeä. Pelkäsimmekö sitten pimeää tai jonkin ihmisen menettämistä, se kertoo vain sen miten tärkeää valo meille on tai miten merkityksellinen jokin ihminen meille voi olla. Pelot voivat saada meidät ymmärtämään asioita, joita emme muuten huomaisikaan, ja vaikka ne välillä saattavat tuntua lähes ylitsepääsemättömiltä, on pelot tehty vain voitettavaksi. Meidän on aina uskallettava unelmoida lähes mahdottomilta tuntuvista asioista. Tärkeintä on jaksaa uskoa itseensä, me pystymme ihan mihin vain.

Pienenä pimeää pelätessäni joka yö uni kuitenkin tuli, ja joka yö, aamu alkoi sarastaa. Minun oli vain voitettava pimeän pelkoni ja ymmärrettävä, että tässä suuressa maailmassa on muitakin, jotka pyörivät unettomina sängyssään. Siksi nytkin minun tarvitsee vain sanoa itselleni: Rohkeutta riittää, minä selviän tästä hämmentävästä vapauden ja pelon sekaisesta tunteesta. Täällä on paljon muitakin, joiden päässä pyörii samantapaisia ajatuksia. Ymmärrän, että en ole yksin, eikä minua enää pelota niin paljon.

Yksin en olisi tänne asti päässytkään. Kiitos rakkaat opettajat, teiltä olen saanut paljon viisautta ja hyvyyttä elämäni tielle. Kiitos hurmaavat ja härskit luokkalaiseni, olette avartaneet maailmaani ja teidän takianne tunnen naururyppyjä jo nyt silmäkulmissani. Kiitos Sirkka, Jamil ja kärsivälliset keittäjät, te ilahdutatte Yhtenäiskoulussa joka ikinen päivä. Kiitos pihalla remuavat ala-astelaiset, olette saaneet minut nauramaan monen monta kertaa. Kiitos ruotsin marraskuiset aamutunnit, linnunlaulun täyteiset kevätyöt sekä kesäsateen jälkeinen asfaltin tuoksu, te olette opettaneet minut tuntemaan.
Kiitos koko yhtenäiskoulu---- nämä 12 vuotta ovat olleet unohtumattomia.

Rohkeus ei ole pelon puutetta vaan pelon hallintaa. Emme voi löytää uusia valtameriä jos meillä ei ole rohkeutta joskus päästää maata näkyvistä.
Super hyvää kesää kaikille!

Julia Kasurinen, Ylioppilas 2012