rehvastelee havainnollaan:
tontut, pikku hiippahatut
isonenät, punanutut,
kaiken hyvän aina saa.
Ei kukaan muista tanakkaa
kuningasta maahisten,
vaik’ kansa viettää juhlien
synnyinjuhlaa Jeesuksen!
”Minkä pitäis muuttua?”
utelee näin siivooja,
jok' ei löydä luuttua.
odottelee vastausta.
”No noustaan täten yöstä sorron!
Katsoin viime yönä Zorron,
siinä mies on urhea,
äänensäkin karhea.
Miekka aina terässä
aina yhdessä erässä
vastuksensa kukistaa.”
Siivoojalla sivistystä
päässä tuskin rivin vertaa.
Siksi tiiraa kummeksuen,
edelliset sanat kertaa.
”En mä huomaa edelleenkään
mistä pitäis neuvo löytää.
Mitä tahdot tehtävän?”
Maahisvanhus silmät sulkee,
sitten avaa, ylös nousee.
Läpi suuren salin kulkee,
melkein huutaa kansallensa:
”Kaivaudutaan tunturiin,
tunkeudutaan kellariin,
jossa tontut tallettaa
lahjakasaa valtavaa.
Paketteihin kirjataan
omat jouluterveiset:
”On metsässä myös toinen kansa,
siispä meidät huomatkaa!
Pihapiiri luodatkaa!
Herkkuja maahan kuopatkaa!
Maahisille piparia!”
Näin siis tehtiin,
päästiin lehtiin.
Tosin Maahissanomiin,
ei siis suureen levikkiin.
Aatonaaton aamu koitti
tarmo väsymyksen voitti,
suuri joukko maahisia
lähti kohti tunturia.
Pari virstaa ennen tuota
pukin, tontun piilopaikkaa
Kuului ääntä männyn luota.
Siinä alkoi kaivuutyö,
johon kului koko yö.
Aattoaamun valjetessa
saavutti tuo maahiskansa
pukin tyhjän kellarin.
”Myöhästyimme, pahus sentään,
tuolla pukin porot lentää!”
Näin siis lahjat kaikkialle
kulki kuten joka vuosi,
paketit nuo kuusen alle
päällään kaunis joulukuosi.
Maahiskansa yhä säilyy
tuntemattomana.
Antti M., abiturientti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti